Julkaisupolitiikka ja musiikkiala

06.03.2012

Akateeminen vapaus on jäänyt menneiden vuosien muistoksi ja tilalla on akateemisen suorittamisen muodot eri mittareineen. Yksi keskeinen mittari on julkaiseminen. Kuinka paljon, missä julkaistaan ja vieläpä paljonko niitä hankitaan luettavaksi ja siteerataan? Tämä pisteytys on peräisin lääketieteen ja luonnontieteen puolelta, jossa sitä on tehty jo pitkään, mutta eihän pisteiden laskeminen ja julkaisukanavien tasoista puhuminen ole enää ollut mitenkään uutta humanisteillekaan. Voiko musiikintutkimus erityisen hyvin tai huonosti tällä julkaisujen mittaamisen arvomaailmalla?

Julkaisufoorumi hanke ja musiikki

Noin vuosi sitten käynnistettiin Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnan toimesta ja Suomen yliopistot -yhdistyksen aloitteesta julkaisufoorumi-hanke. Työssä oli tarkoitus määrittää laatukriteereitä eri aikakausilehtien ja kustantajien suhteen. Vastaavaa laajamittaista työtä on jo tehty esim. Norjassa ja Australiassa, joiden arvioinnin tuloksia suomalainen hanke vahvasti hyödynsi. Olin itse mukana arvioinnissa yhdessä professori Anne Sivuojan kanssa (Sibelius-Akatemia). Edustimme musiikkia paneelissa 22 (Kirjallisuus, taiteen tutkimus ja arkkitehtuuri). Arviointikriteerien selvittyä sekä keskusteltuaan hankkeen arvomaailmasta, periaatteista ja esimerkeistä paneelilla oli edessään työläs savotta, jossa kävimme läpi n. 3000 lehteä, joista noin muutama sata sivusi musiikkia. Kriteereissä kuvataan kolme tasoa, joista ensimmäiselle tasolle ei kelpuuteta laitosjulkaisuja, vaan kyse tulisi olla kunnolla vertaisarvioiduista lehdistä. Taso 2 on sitten varattu erinomaiselle laadulle (maks. 20% taso 1 kokonaismäärästä) ja taso 3, jota me humanistit emme edes alunperin kaivanneet arviointiin, on erotettu ylivertaiselle laadulle, eli maksimissaan 5% kärkilehdille.

Keskustelu paneelissa oli vilkasta ja vaikka rannalle oli jäämässä joitakin kansallisesti mielenkiintoisia julkaisusarjoja, rimaa pidettiin tarkoituksella aika korkealla. Jos lehdessä ei ollut käytössä todellista vertaisarviointia tai sen todettiin olevan yhden organisaation sisäistä, jäi julkaisu auttamattomasti tältä kierrokselta pois ja lehteä neuvottiin kehittämään toimintaansa avoimemmaksi ja kriittisemmäksi. Tässä paneelilla ei ollut juurikaan ongelmia, sillä periaatteiden todettiin sinänsä olevan ihan käypiä kirjallisuuden, taiteentutkimuksen ja arkkitehtuurin alalla. Muutoinkaan ei mitään kapinamieltä ollut havaittavissa paneelin toiminnassa, vaan kukin taholtaan pystyi  – ehkä pitkällisen pohtimisen jälkeen – mutta pystyi kuitenkin nostamaan esille erinomaisia ja merkittäviä kanavia ja toteamaan myös listoilta ison joukon julkaisukanavia, jotka eivät varsinaisesti täytä ennalta-asetettuja kriteereitä. Täysin aukoton ei prosessi tietenkään voinut olla tämän ensimmäisen kierroksen perusteella, sillä nyt arvioinnista vastasi pieni joukko yksilöitä, jotka konsultoivat kollegoitaan ja saivat käyttöönsä aiemmat arvioinnit.

Työ valmistui jouluksi 2011 ja heti tammikuussa kymmenet tieteelliset seurat ilmaisivat huolensa, että hanke suosii liiaksi kansainvälistä, ei-suomenkielistä julkaisemista. Tämän vastaliikkeen jättämä vetoomus poiki heti julkaisufoorumilta myönnytyksen kansallisen julkaisemisen parempaan noteeraamiseen.

Varsinainen kysymys on kuitenkin siinä mistä julkaisufoorumien arvioinnissa on pohjimmiltaan kyse? Luonnontieteen formaatin pakottamista humanisteille vai ylipäänsä laadun tuomista julkaisukeskusteluun? Minusta kyse on vahvasti jälkimmäisestä, sillä pelkästään määrälliset kriteerit on meillä suomalaisessa korkeakoulumaailmassa ollut käytössä jo 10 vuotta ohjaamassa toimintaa.

Olen myös nähnyt, kuinka yliopistojen ja opetusministeriön julkaisupisteitä (KOTA) tavoiteltaessa korostetaan määrää laadun kustannuksella. Nykyjärjestelmässä ainoa laadun mittari on ollut julkaisukategorioissa. Näissä erotellaan esimerkiksi kansainvälinen vertaisarvioitu julkaisu (esim. tyyppi A ”Vertaisarvioidut tieteelliset artikkelit” jossa A1 on Alkuperäisartikkeli tieteellisessä aikauslehdessä, A2 on Katsausartikkeli tieteellisessä aikauslehdessä sekä A3 Kirjan tai muun kokoomateoksen osa, tyyppi B Vertaisarvioimattomat tieteelliset kirjoitukset, ja tyyppi C Tieteelliset kirjat ja niin edelleen. Katso tarkemmin Opetusministeriön julkaisutyyppiluokittelu, 2010). Näitä luokkia sovelletaan varsin laajasti myös viranhakujen ja Suomen Akatemian rahoituksen hakemuksen julkaisuluetteloiden järjestämisessä. Kukin yliopisto kokoaa tiedot omista järjestelmistään yhteiseen KOTA tietokantaan, josta Opetusministeriö on jo vuosia vertaillut eri alojen tieteellisen toiminnan tuottavuutta ja laatua. Samalla tavoin julkaisutietoja voi helposti tarkastaa yliopistojen omista järjestelmistä (Helsingin yliopistossa Tuhat, Jyväskylässä Tutka, Oulun yliopisto tutkii, jne.). Julkaisufoorumin teettämä julkaisujen tasoluokitus tarjoaa kuitenkin seuraavan keskustelun avauksen julkaisuiden tasojen luokitteluun.

Koska julkaisufoorumin tasoluokitukseen liittyy humanistisella alalla ja oletukseni mukaan musiikintutkimuksessa paljon intohimoja ja ehkä pelkojakin, ajattelin pohtia omalta osaltani etukäteen niitä mahdollisia vaaroja alalle, joita tällä toiminnalla voisi olla musiikintutkimukselle.

Kymmenen mahdollista vaaraa musiikintutkimukselle julkaisukanavien tasoluokittelusta

1. Foorumin luokittelu voi epäonnistua pahasti tehden hallaa sekä julkaisukanavalle että kirjoittajilleen. Tämä ei liene kovin todellinen vaara, sillä järjestelmä on avoin ja muuttuva, eli ongelman havaitessa se voidaan korjata tarkistuksen yhteydessä.

2. Luokittelu ohjaa tutkijoita julkaisemaan luokittelultaan paremmilla kanavilla ja jättää vaatimattomammat kanavat vähemmälle. Tämä lienee todellinen huoli, mutta eikö tämä toisaalta juuri lisää laatua jos paremmat kanavat oikeasti ovat vertaisten mielestä luetumpia ja arvostetumpia? Saadakseen niihin työnsä hyväksyttyä joutuu todennäköisesti tekemään työnsä huolellisemmin ja perusteellisemmin. Eli tämä ei liene järjestelmän tuottama haitta vaan etu.

3. Tieteidenvälinen tutkimus ei pääse hyvin esille, sillä on tunnettua että julkaisukanavat ovat yleensä hyvin oman alansa rajat määrittäviä. Tämä on selvä riski, mutta koska poikkitieteellinen tutkimus on lisääntynyt kaikilla aloilla, myös musiikissa, on tätä varten kehittynyt jo omat vertaisarvioidut kanavansa (esim. Journal of Interdisciplinary Music Studies, Music Perception, An Interdisciplinary Journal). Tämän lisäksi on huomautettava että samoja lehtiä oli eri paneelien arvioitavana, esim. Etnomusicology lehti oli myös paneelin 23 (Historia, arkeologia ja kulttuurien tutkimus) arvioitavana.

4. Jos tutkija ei julkaise hyvissä lehdissä, vaarantaa hän urakehityksensä. Väärin. Julkaisuluokittelua ei ole tarkoitettu sovellettavaksi yksittäisen tutkijan meriittejä arvioimaan, vaan yksilöitä arvioitaessa tarkastellaan töiden sisältöjä (esim. viranhakujen asiantuntija-arviot). Luokittelu on tarkoitettu sovellettaviksi organisaatioiden tasoille.

5. Musiikintutkimus ei humanistisena alana voi mitenkään pärjätä lääke- ja luonnontieteelle tässä pistejahdissa. Ei voikaan, mutta ei olekaan tarkoitus verrata musiikintutkimusta lääketieteen julkaisuihin, sillä vertailut ovat pääosin alan sisäisiä. Jos halutaan verrata eri aloja keskenään, voidaan soveltaa tieteenalakohtaisesti normitettuja mittareita (esim. SNIP, joka on alakohtaisesti normitettu painokerroin). Vertailua helpottaa sekin, että tason 1, 2 ja 3 foorumeita on joka alalla suhteellisesti yhtä paljon (80, 15, ja 5 prosenttia).

6. Koko vertaisarviointi luo konservatiivista ja innovaatioköyhää tutkimusta koska kaikkien metodien ja tulosten tulee saavuttaa useiden vertaisarvioitsijoiden hyväksyntä. Tämä on ehkä jossain määrin riski, mutta tieteessä vertaisarviointi ja metodien ja tulosten tulkinnan läpinäkyvyys on kyllä aina ollut hyve, jossa vertaisarviointi on tiedemaailman oma sisäinen tapansa valvoa laatua. En itse näe tämän takia asiaa mitenkään kovin suurena ongelmana, varsinkin kun itse julkaisukanavia on niin runsaasti tarjolla, että itse kanavat eivät määrää sitä millä metodeilla, orientaatioilla tai aineistoilla musiikintutkimusta tehdään.

7. Laatuarviointi korostaa artikkeleiden julkaisemista kirjojen kustannuksella. Ehkä niin, vaikka arvostetut tieteelliset kustantajat ovat tässäkin järjestelmässä arvossaan, eikä mitä tahansa omakustannetta saa laatukriteereihin sovitettua. Itse järjestelmä ei kuitenkaan ole ottanut kantaa, kuinka korkealla esim. Oxford University Press -kustantamon kirja pisteytetään tulevissa tuloksellisuusmalleissa, joten varsinaiseen ongelmaan ei tässä vaiheessa ole vielä otettu kantaa.

8. Humanististen alojen lehtiä ja kirjoja ei ole riittävästi indeksoitu tietokantoihin, jotta niistä voisi saada hyödyllistä tietoa artikkelien viittauksista ja siten vaikuttavuudesta. Tämä huoli on vailla pohjaa, sillä niitä on esimerkiksi pelkästään Arts & Humanities Citation Index -tietokannassa 1553 kappaletta ja Web of Science tietokannassa toinen mokoma. Musiikin alan lehdet ovat mielestäni hyvin indeksoitu tietokantoihin ja niille on pitkään laskettu erilaisia kvantitatiivisia mittareita maailmalla.

9. Musiikkialan kansalliset lehdet on arvioitu liian alhaiselle tasolle. Esimerkiksi Musiikki-lehti, Etnomusikologinen vuosikirja, Finnish Journal of Music Education ja Musiikkiterapia, on nyt arvioitu tasolle 1, eli ne edustavat hyvää vertaisarvioitua tieteellistä aikakauslehteä. Millaisia tieteellisiä lehtiä meillä pitäisi musiikin alalla olla, jotta voisimme katsoa Musiikki-lehden edustavan tästä koko alasta valikoitunutta 20 prosentin parasta eliittiä? Periaate että lehti on kansallinen ei tee siitä automaattisesti huonompaa, tämä oli työryhmän toiminnassa selvää, mutta silloin on myös tunnustettava alan ja kielialueen volyymin pienuudesta tuleva rajoite. Kääntäen, kansallinen seikka ei myöskään automaattisesti tee julkaisusta merkittävää kansallista tekijää (esim. taso 2 julkaisua). Paljon auttaisi, mikäli olisi osoittaa, että toiminta on säännöllistä ja vilkasta, ja julkaista esimerkiksi lehden vuosittainen läpäisyprosentti sekä toteuttaa vertaisarviot läpinäkyvästi ja tasokkaasti.

10. Lehtien ja kustantajien luokittelu korostaa liiaksi angloamerikkalaista maailmaa ja englanninkielisiä julkaisukanavia. Miten kansalliseen kieleen ja kielen merkitysvivahteisiin olennaisesti nojaava tutkimusperinne humanistisessa tieteentraditioissa voisi tulla näitä kansainvälisiä kanavia korostavassa asetelmassa esille? Tämä on aito huoli, vaikka periaatteessa kieli itsessään ei ole tässä laadun esteenä, sillä kanavissa on mukana erikielisiä julkaisukanavia runsaasti. Juuri yhteiskuntatieteellisessä ja humanistisessa tutkimuksessa voidaan käsitellä kansallisesti tärkeitä kysymyksiä, joihin ei ole välttämättä hyvää tai ollenkaan soveltuvaa kansainvälistä kanavaa tarjolla. Julkaisufoorumissa ei kuitenkaan pidetä tätä erityisenä ongelmana, sillä suomalaiset kanavat ja julkaisijat voidaan rankkeerata ihan yhtä korkealle kuin ulkomaisetkin, kunhan niistä kanavista päästään jonkinlaiseen yksimielisyyteen. On tärkeää julkaista myös suomalaisille lukijoille suomeksi, mutta tällä on ainakin omalla alallani lähinnä viestinnällinen perustehtävä, jossa vedetään yhteen jo kansainvälisillä, tiukemmilla foorumeilla ilmestyneitä tuloksia. Näiden suomenkielisten tekstien avulla viedään sanomaa eteenpäin etenkin opiskelijoiden suuntaan, ja annetaan jonkinlainen yleiskuva muille alan tutkijoille Suomessa missä ollaan menossa ja millä menetelmillä tiettyjä ajankohtaisia kysymyksiä ollaan ratkomassa.

Näiden ongelmakohtien esilletuomisen ja osittaisen ratkomisen jälkeen toteaisin, että varmastikaan julkaisufoorumin järjestelmä ei ole ongelmaton. Haluaisin kuitenkin kuulla millainen olisi varteenotettava vaihtoehtoinen, ongelmaton tapa arvioida tutkimuksen toiminnan ja julkaisutoiminnan laatua musiikkialalla. Siitä kai olemme yhtä mieltä että itse laadun arviointi sinänsä on tervetullutta tieteeseen?

Tuomas Eerola, professori (musiikkitiede) ja julkaisfoorumin paneelin 22 jäsen.


A review update on Ari Poutiainen’s Stringprovisation – A Fingering Strategy for Jazz Violin Improvisation (AMF 28)

29.07.2011

Poutiainen’s magnum opus offers still much food for thought!

Composer, violinist, and researcher Ari Poutiainen’s Stringprovisation was published in Acta Musicologica series in the summer 2009.

This publication focuses on some of the most fundamental issues of left-hand violin technique: fingering, shifting, and position playing. The study introduces an innovative fingering strategy that is targeted to formulaic modern jazz improvisation. This strategy excludes the use of open strings and relies instead on so-called schematic fingering. The advanced fingering approach reflects competently the tactile and kinesthetic aspects of violin playing, and idiomatic patterns of modern jazz can be effectively and precisely performed with it in all keys and violin positions.

Stringprovisation has been widely acknowledged and celebrated in the field of violin pedagogy. Below appears an update of review samples this book has gained in the major bowed string instrument media since its release. It is clear that after two years the opus still offers much food for thought.

Chris Garrick in The Strad (June 2011) : ”Stringprovisation — is clearly the result of exhaustive thought and consideration, time and effort, with a multitude of footnotes, references and explanations. — The book offers fascinating observations about the violin in jazz history and also gives arresting and insightful scientific comparisons with other more common jazz instruments.

There is comment and analysis regarding the status of the violin in the jazz firmament, and detailed historical content to help explain the author’s assertations. Poutiainen’s premise is that modern jazz violin playing is undervalued, underrepresented and underrated. He is also acutely aware of perceived prejudice towards the violin in jazz and seems set on dealing head on with all of these injustices.

Poutiainen devised this system as a result of studying great violinists including Joachim, Galamian, Capet and Flesch. This link with great names from the past means that the book will undoubtedly be useful to advanced classical students interested in improvisation. — It is a thought-provoking and thorough exploration of the fundamentals of violin jazz. Even if you might get lost in its prose, Poutiainen’s magnum opus offers much food for thought.”

Stacy Phillips in Fiddler Magazine (Summer 2010) : ”Why are there so few fiddlers who are world class players of modern jazz? The short answer, it’s really hard! It requires the equivalent of conservatory trained technique plus an encyclopedic knowledge of melodic and harmonic improvisation. Ari Poutiainen has made an important contribution to jazz violin pedagogy with this repackaging of his PhD thesis. Surprisingly, this is the first attempt to address the unique fingering challenges of modern jazz on a violin.

The last half is where the nitty gritty is presented – Poutiainen’s approach to fingering patterns for improvisation, which he dubs ”stringprovisation.”

Even if you do not favor his approach, the annotated, idiomatic jazz licks, excerpts, exercises, and two complete solos based on jazz standards will certainly make clear the kind of practice you need to aid your journey to jazz nirvana. He meticulously explains all the harmonic, melodic, and fingering implications of each example in a manner that should serve as a standard for other jazz instruction books.”

Lyzy Lusterman in Strings (January 2010): ”The book, which was Poutiainen’s dissertation, is an academic text, but offers practical ideas, exercises, and improvisation tips that should appeal to players and teachers outside of academia.

In the first section, Poutiainen discusses and critiques the publications of other string pedagogues, taking the stance that the contemporary pedagogy for jazz violin does not, but should, take advantage of classical violin literature and other sources outside of the jazz realm. He urges jazz violinists to use more of the fingerboard. He also believes students should not let intonation challenges guide their improvisation.

The second, and more engaging, section focuses on Poutiainen’s fingering approach and provides detailed examples for learning his technique. Especially interesting are the annotated solos in which Poutiainen breaks down two solos into two- to 15-measures sections. — Although it’s not a method or exercise book in the strict sense, the ideas and examples provided in Stringprovisation should be useful to those interested in serious jazz violin studies.”


Harmonia ja äänenkuljetus -kirjan 2. painos ilmestynyt!

11.11.2010

Hartaasti odotettu Harmonia ja äänenkuljetus -kirjan (E. Aldwell & C. Schachter, suomennos: Olli Väisälä) toinen painos on vihdoin ilmestynyt! Kirjaa saa tilattua 40 euron hintaan (+ postituskulut) suoraan


%d bloggaajaa tykkää tästä: