Antroposeenin estetiikka

Osallistuin toukokuussa Jyväskylän yliopistossa järjestettäville Kulttuurintutkimuspäiville. Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen, Kirjallisuudentutkijain seuran sekä Kulttuurintutkimuksen seuran yhteistyönä järjestämillä päivillä oli teemana ympäristöt.

Ympäristön teema liittyy tiiviisti ajankohtaiseen ekokriittiseen tutkimukseen, joka huomioi taiteen ympäristösuhteen erityisesti ekokriisin ja ilmastonmuutoksen aikakaudella. Suomessakin musiikin ja ympäristön suhdetta on ehditty tarkastella jo jonkin aikaa. Esimerkiksi akatemiatutkija Juha Torvisen tutkimusprojektin Music, Nature and Environmental Crisis puitteissa on käyty aiheesta keskusteluja ja kirjoitettu tutkimusartikkeleita. Päivillä plenaarin pitänyt professori Helmi Järviluoma-Mäkelä loi katsauksen aiheeseen äänimaiseman muistelukävelyjen kautta. Torvisen ja Järviluoma-Mäkelän tutkimustyö heijastelee erinomaisesti sitä, kuinka kaikenlainen soiva kulttuuri sekä maailman sointi itsessään voivat olla ekokriittisesti virittyneen musiikintutkimuksen pohdinnan kohteita.

Olen itse saanut tutustua aiheeseen työskennellessäni kolme vuotta sitten parin kuukauden ajan Torvisen projektissa. Lisäkosketusta ekokriittiseen taiteeseen olen saanut työssäni nykytaidekriitikkona. Nämä kaksi positiota ovat näyttäneet, että nykytaide käsittelee monipuolisesti – niin sävelin kuin kuvin – ihmisen ja ympäristön nykyistä suhdetta.

Kulttuurintutkimuspäivillä taiteen eri ympäristöt olivat monipuolisesti esillä. Monien muiden teemojen ohella esiin nousi myös niin sanottu antroposeenin estetiikka, joka viittaa nykyistä ekologista kriisiä kuvaavaan taiteeseen sekä siihen, kuinka kriisi vaikuttaa taiteen ilmiasuun.

Antroposeeni on geologinen epookki, joka määritellään löyhästi ihmisen vaikutukseksi maapallolla. Geologiasta lähteneessä atroposeenin tutkimuksessa ajatellaan, että ihminen on verrattavissa suureen luonnonvoimaan, joka siirtää maapallon geologisesta aikakaudesta toiseen. Heloseenista antroposeeniin siirtymistä on ajoitettu eri tavoin. Toiset tutkijat sijoittavat antroposeenin alun höyrykoneen keksimiseen ja teolliseen vallankumoukseen. Toisille antroposeeni alkoi niin sanotun ”Suuren kiihdytyksen” (engl. Great Acceleration) aikana: toisen maailmansodan jälkeinen teollistumisen kiihtyminen on muuttanut ennennäkemättömän nopeasti elonkehää. Antroposeenin ajoittamisen yhteydessä puhutaan myös havahtumisen hetkestä, joka sijoitetaan 2000-luvun alkuun. Antroposeenin tutkijat tarkoittavat tällöin aikaa, jolloin ihmiset ovat havahtuneet ekokatastrofin todellisuuteen.

Millä tavoin antroposeenin taiteellista ilmaisua, niin sanottua antroposeenin estetiikkaa voidaan hahmottaa? Yleisesti voidaan ajatella, että sen paradoksina tuntuisi olevan ihminen: ihmisestä johtuvan ekokatastrofin äärellä taide pyrkii kuvittelemaan maailmaa ilman ihmistä. Yhtäältä tämä tarkoittaa dystopiaa, jossa ihmistä ei enää ole. Toisaalta kurotetaan ulos ihmiskeskeisestä näkö- ja kuulokulmasta, jossa maailman kokemusta pyritään hahmottamaan muiden kuin ihmisolevien näkökulmasta. Näkö- ja kuulokulma voi olla nyt vaikkapa kasvin tai eläimen. Musiikkikulttuurissa eläinten kuulokulmat ovatkin tuttuja. Mieleen tulee vaikkapa Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticus (1972), jossa maisema soi lintujen yhteisöä.

Antroposeenille on tarjottu myös muita vaihtoehtoisia käsitteitä, joiden kautta antroposeenin estetiikkaan liittyvää taidetta voidaan hahmottaa edelleen.

Puhutaan muun muassa naftoseenista, kapitaloseenista, oligantroposeenista ja angloseenista. Kapitaloseenilla viitataan kapitalismin vaikutukseen ympäristössä. Oligantroposeeni hahmottaa muutosta harvojen, valkoisten miesten vallan kautta. Angloseeni keskittyy kolonialismin vaikutukseen. Naftoseeni puolestaan käsittelee jälkifossiilisten polttoaineiden ympärille tiivistyvää kulttuuria.

Viimeistään nyt voidaan huomata, kuinka antroposeenin estetiikka on ollut jo pitkään taiteissa läsnä. Kapitalismin kritiikki on yksi 1900-luvun peruskehyksistä. Niin ikään harvojen valkoisten miesten valtaa on kritisoitu jo pitkään muun muassa feministisissä taiteissa. Kolonialistista ja jälkikolonialistista maailmaa tarkasteleva taide liittyy läheisesti sekä oligantroposeenin että angloseenin kritiikkiin. Kenties uusimpana taiteen kentälle on tullut naftoseenin, eli jälkifossiilisten polttoaineiden, kuten öljyn kritiikki.

Öljyn ja muovin sointia on kuunneltu eräänlaisena taustahälynä kulttuurissamme jo pitkään. Myös tutkimusyhteisö tuntuu virittävän hiljalleen korviaan tämän materiaalisuuden kuulemiselle.

Sini Mononen
Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa Turun yliopiston musiikkitieteen oppiaineessa sekä kirjoittaa nykytaidekritiikkiä vapaana kirjoittajana.

 

Kirjallisuutta

Toivanen, Tero & Mikko Pelttari, 2017 ”Tämä ihmisen maailma? Planeetan hätätila, antroposeenikertomuksen kritiikki ja antroposeenin vaihtoehtoinen historia. Tiede & Edistys 1/2017, 6–35.

Torvinen, Juha (toim) (tulossa) Soiva ekologia: Kirjoituksia musiikista ja luonnosta ympäristökriisien aikakaudella [työnimi].

Vadén, Tere & Antti Salminen 2013 Energia ja kokemus. Naftologinen essee. Tampere: Niin & Näin.

Suomen musiikkitieteellisen seuran blogissa julkaistaan kirjoituksia, joissa katsellaan maailmaa musiikkitieteilijän näkökulmasta. Blogiin voi tarjota kirjoituksia seuran sihteerille: mts.toimisto(at)gmail.com.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: