Antroposeenin estetiikka

15.06.2017

Osallistuin toukokuussa Jyväskylän yliopistossa järjestettäville Kulttuurintutkimuspäiville. Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen, Kirjallisuudentutkijain seuran sekä Kulttuurintutkimuksen seuran yhteistyönä järjestämillä päivillä oli teemana ympäristöt.

Ympäristön teema liittyy tiiviisti ajankohtaiseen ekokriittiseen tutkimukseen, joka huomioi taiteen ympäristösuhteen erityisesti ekokriisin ja ilmastonmuutoksen aikakaudella. Suomessakin musiikin ja ympäristön suhdetta on ehditty tarkastella jo jonkin aikaa. Esimerkiksi akatemiatutkija Juha Torvisen tutkimusprojektin Music, Nature and Environmental Crisis puitteissa on käyty aiheesta keskusteluja ja kirjoitettu tutkimusartikkeleita. Päivillä plenaarin pitänyt professori Helmi Järviluoma-Mäkelä loi katsauksen aiheeseen äänimaiseman muistelukävelyjen kautta. Torvisen ja Järviluoma-Mäkelän tutkimustyö heijastelee erinomaisesti sitä, kuinka kaikenlainen soiva kulttuuri sekä maailman sointi itsessään voivat olla ekokriittisesti virittyneen musiikintutkimuksen pohdinnan kohteita.

Olen itse saanut tutustua aiheeseen työskennellessäni kolme vuotta sitten parin kuukauden ajan Torvisen projektissa. Lisäkosketusta ekokriittiseen taiteeseen olen saanut työssäni nykytaidekriitikkona. Nämä kaksi positiota ovat näyttäneet, että nykytaide käsittelee monipuolisesti – niin sävelin kuin kuvin – ihmisen ja ympäristön nykyistä suhdetta.

Kulttuurintutkimuspäivillä taiteen eri ympäristöt olivat monipuolisesti esillä. Monien muiden teemojen ohella esiin nousi myös niin sanottu antroposeenin estetiikka, joka viittaa nykyistä ekologista kriisiä kuvaavaan taiteeseen sekä siihen, kuinka kriisi vaikuttaa taiteen ilmiasuun.

Antroposeeni on geologinen epookki, joka määritellään löyhästi ihmisen vaikutukseksi maapallolla. Geologiasta lähteneessä atroposeenin tutkimuksessa ajatellaan, että ihminen on verrattavissa suureen luonnonvoimaan, joka siirtää maapallon geologisesta aikakaudesta toiseen. Heloseenista antroposeeniin siirtymistä on ajoitettu eri tavoin. Toiset tutkijat sijoittavat antroposeenin alun höyrykoneen keksimiseen ja teolliseen vallankumoukseen. Toisille antroposeeni alkoi niin sanotun ”Suuren kiihdytyksen” (engl. Great Acceleration) aikana: toisen maailmansodan jälkeinen teollistumisen kiihtyminen on muuttanut ennennäkemättömän nopeasti elonkehää. Antroposeenin ajoittamisen yhteydessä puhutaan myös havahtumisen hetkestä, joka sijoitetaan 2000-luvun alkuun. Antroposeenin tutkijat tarkoittavat tällöin aikaa, jolloin ihmiset ovat havahtuneet ekokatastrofin todellisuuteen.

Millä tavoin antroposeenin taiteellista ilmaisua, niin sanottua antroposeenin estetiikkaa voidaan hahmottaa? Yleisesti voidaan ajatella, että sen paradoksina tuntuisi olevan ihminen: ihmisestä johtuvan ekokatastrofin äärellä taide pyrkii kuvittelemaan maailmaa ilman ihmistä. Yhtäältä tämä tarkoittaa dystopiaa, jossa ihmistä ei enää ole. Toisaalta kurotetaan ulos ihmiskeskeisestä näkö- ja kuulokulmasta, jossa maailman kokemusta pyritään hahmottamaan muiden kuin ihmisolevien näkökulmasta. Näkö- ja kuulokulma voi olla nyt vaikkapa kasvin tai eläimen. Musiikkikulttuurissa eläinten kuulokulmat ovatkin tuttuja. Mieleen tulee vaikkapa Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticus (1972), jossa maisema soi lintujen yhteisöä.

Antroposeenille on tarjottu myös muita vaihtoehtoisia käsitteitä, joiden kautta antroposeenin estetiikkaan liittyvää taidetta voidaan hahmottaa edelleen.

Puhutaan muun muassa naftoseenista, kapitaloseenista, oligantroposeenista ja angloseenista. Kapitaloseenilla viitataan kapitalismin vaikutukseen ympäristössä. Oligantroposeeni hahmottaa muutosta harvojen, valkoisten miesten vallan kautta. Angloseeni keskittyy kolonialismin vaikutukseen. Naftoseeni puolestaan käsittelee jälkifossiilisten polttoaineiden ympärille tiivistyvää kulttuuria.

Viimeistään nyt voidaan huomata, kuinka antroposeenin estetiikka on ollut jo pitkään taiteissa läsnä. Kapitalismin kritiikki on yksi 1900-luvun peruskehyksistä. Niin ikään harvojen valkoisten miesten valtaa on kritisoitu jo pitkään muun muassa feministisissä taiteissa. Kolonialistista ja jälkikolonialistista maailmaa tarkasteleva taide liittyy läheisesti sekä oligantroposeenin että angloseenin kritiikkiin. Kenties uusimpana taiteen kentälle on tullut naftoseenin, eli jälkifossiilisten polttoaineiden, kuten öljyn kritiikki.

Öljyn ja muovin sointia on kuunneltu eräänlaisena taustahälynä kulttuurissamme jo pitkään. Myös tutkimusyhteisö tuntuu virittävän hiljalleen korviaan tämän materiaalisuuden kuulemiselle.

Sini Mononen
Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa Turun yliopiston musiikkitieteen oppiaineessa sekä kirjoittaa nykytaidekritiikkiä vapaana kirjoittajana.

 

Kirjallisuutta

Toivanen, Tero & Mikko Pelttari, 2017 ”Tämä ihmisen maailma? Planeetan hätätila, antroposeenikertomuksen kritiikki ja antroposeenin vaihtoehtoinen historia. Tiede & Edistys 1/2017, 6–35.

Torvinen, Juha (toim) (tulossa) Soiva ekologia: Kirjoituksia musiikista ja luonnosta ympäristökriisien aikakaudella [työnimi].

Vadén, Tere & Antti Salminen 2013 Energia ja kokemus. Naftologinen essee. Tampere: Niin & Näin.

Suomen musiikkitieteellisen seuran blogissa julkaistaan kirjoituksia, joissa katsellaan maailmaa musiikkitieteilijän näkökulmasta. Blogiin voi tarjota kirjoituksia seuran sihteerille: mts.toimisto(at)gmail.com.


Symposium ja sessiot

02.06.2017

Tänä vuonna Suomen musiikintutkijoiden jokavuotinen valtakunnallinen symposium pidettiin Jyväskylässä (19.–21.4.2017). Kaikki oli kuten yleensä: tapahtuma eteni mutkattomasti, esitelmät olivat monipuolisia, oheisohjelma rentouttavaa ja järjestäjät stressaantuneita. Saimme tavata kollegoja, joita emme muuten työmme piirissä tapaa, ylläpidimme yhteisöllisyyttä ja vahvistimme ammatti-identiteettiämme.

Symposium-käytännön toivoisi jatkuvan elinvoimaisena tulevaisuudessakin. On nimittäin suurelta osin juuri tämän jokavuotisen symposiumin ansiota, että kuilu esimerkiksi musiikkitieteen ja etnomusikologian välillä on maassamme pienempi kuin monessa muussa maassa. Maailmanlaajuisesti tarkastellen musiikintutkimuksen eri alojen ja suuntausten välinen kanssakäyminen ei ole itsestään selvää, kuten hyvin tiedämme. Meillä Suomessa me musiikintutkijat kaikkine eri paradigmoinemme, suuntauksinemme ja mielipide-eroinemme vietämme joka vuosi yhdessä muutaman päivän. Tämä on ainutlaatuista ja hienoa.

Mikään instituutio ei ole kuitenkaan täydellinen. Symposiumkäytännöissäkin on kehittämistä. Yksi tällainen asia on kielikysymys, josta käytiin Jyväskylässä vilkkaahkoa keskustelua. Toinen asia on tapa, jolla sessiot – siis symposiumin varsinainen esitelmäohjelma – kulloinkin koostetaan.

Yksittäisistä esitelmäehdotuksista koostetut sessiot rakennetaan aina jonkin yhteisen, kokoavan teeman ympärille. Millä perustein ja mitkä seikat huomioiden teema hahmotetaan, ei ole kuitenkaan mikään yksinkertainen asia. Teema voi määrittyä tutkimuskohteen, tutkimusmenetelmän, tutkimussuuntauksen tai vaikkapa tutkijanuran vaiheen johdattamana. Usein sessioiden nimet saattavat olla hyvinkin kekseliäitä moninaisista esitelmäaiheista johtuen.

Tosiasiassa sessiot on kuitenkin rakennettu lähes aina hyvin yleisten ja vakiintuneiden käytäntöjen ja oletusten mukaisesti, ilman syvempää pohdintaa tai pyrkimystä. Koska musiikintutkimuksen alan oppiaineet ovat Suomessa varsin profiloituneita, tämä johtaa liian usein siihen, että sessioissa keskustelevat ja toistensa esitelmiä kuuntelevat samasta oppiaineesta tai tutkimushankkeesta tulevat henkilöt. Nämä ovat kuitenkin jo istuneet usein jopa vuosia yhdessä oman oppiaineensa tutkijaseminaarissa tai vastaavassa kokoontumisessa.

Mitä tutkimuksellista iloa on matkustaa symposiumiin, jos oman session jäsenet – eli pääasialliset keskustelukumppanit – ovat omia lähikollegoita tai jatko-opiskelukavereita? Mitä uutta esitelmän pitäjä saa symposiumista, jos hänellä ei ole mahdollisuutta saada palautetta kuin niiltä, joilta muutenkin sitä saa ja joiden ajatukset tuntee muutenkin jo ennestään?

Korostan, että tämä pieni epäkohta ei koske millään erityisellä tavalla tämän vuoden Jyväskylän symposiumia vaan jo useita aikaisempia symposiumeja. Monen vuoden ajan esimerkiksi Turun yliopiston audiovisuaalisten teemojen tutkijat on istutettu symposiumeissa samaan sessioon piittaamatta siitä, että he tuntevat toistensa aiheet läpikotaisin ja esitelmöivät muutenkin toisilleen koko ajan.

Kyseessä ei ole vain käytännöllinen, yksittäisen jatko-opiskelijan tai muun tutkijan työn etenemiseen liittyvä asia. Tällainen järjestely nimittäin sisältää oletuksen siitä, että tutkimussuuntaukset tai instituutiot eivät voisi aidosti keskustella toistensa kanssa. Näinhän ei ole. Usein virkistävimmät ajatukset syntyvät päinvastoin kanssakäymisessä riittävän erilaisten aiheiden ja ilmiöiden kanssa. Uudet ideat syntyvät silloin, kun kurkitaan oman kapean erikoisalan tai lähestymistavan ulkopuolelle. On valtapoliittista höpöhöpöä väittää kehämäisesti, ettemme voisi keskustella, koska kyseessä on eri keskustelut. Jostain voi oppia, vaikka olisi sen kanssa kaikesta eri mieltä. Toisaalta jo opitun toistaminen pienessä piirissä ei ole tieteellistä ajattelua vaan lahkolaisuutta.

Session jäsenten esitelmillä tulee tietenkin olla jotain yhteistä – muuten kyseessä ei olisi tieteellinen sessio – mutta ilmeisin, näkyvin tai yksinkertaisin yhtäläisyys ei ole aina tutkimuksen ja opintojen kannalta hedelmällisin. Voisimmeko olla sessioita muodostaessa vähemmän älyllisesti laiskoja ja ajatella syvällisemmin ja radikaalimmin – kriittisemmin ja tieteellisemmin? (Puhun tässä luonnollisesti vain yksittäisistä esitelmistä rakentuvista sessioista, joiden koostamisesta vastaavat aina kulloisetkin symposiumin järjestäjät. Erikseen rakennetut ja ehdotetut temaattiset sessiot ovat luonnollisesti eri asia, koska niissä yhtenäinen aihe tai näkökulma on nimenomaan se juttu.)

Yksinkertainen tapa lieventää tätä hienoista ongelmaa on se, että jatkossa jokainen symposiumeja järjestävä taho ottaisi ohjenuorakseen sijoittaa sessioiden puhujien joukkoon aina vähintään kolmen eri instituution edustajia. Tällä tavalla symposiumien merkitys musiikintutkijoita yhdistävänä vuosittaisena tapahtumana vahvistuisi entisestään.

Juha Torvinen
akatemiatutkija

Suomen musiikkitieteellisen seuran blogissa julkaistaan kirjoituksia, joissa katsellaan maailmaa musiikkitieteilijän näkökulmasta. Blogiin voi tarjota kirjoituksia seuran sihteerille: mts.toimisto(at)gmail.com.


MusikoBlogi

02.05.2017

Sain kunnian aloittaa Suomen musiikkitieteellisen seuran blogin. Tätä kirjoittaessa, toistaiseksi hieman vieraassa toimintaympäristössä, tuntuu siltä, että seuran kannalta uuden viestintämedian lisäksi pelissä on enemmänkin – musiikintutkimuksen on seurattava aikaa, jossa sähköinen näkyvyys on yksinkertaisesti olemassaoloa, ei pelkkää narsismia ja virtuaalista mölyä tyhjästä. Bloggaamme ja twiittaamme (jälkimmäistä tosin seura ei vielä tee) jotta olemme olemassa ulkomaailmalle. Itse en tässä ympäristössä ole erityinen virtuoosi, mutta vähitellen olen sentään alkanut huomata uuden kommunikaatiokanavan kiistattomia etuja; ehkä itsekin, kuka tietää, alan avautua jatkossa maailmalle tässä suhteessa entistä enemmän.

Marshall McLuhan puhui aikanaan globaalin tietoverkon demokratiasta – kun olemme kaikki, herrat ja narrit yhtälailla, samanlaisia thumbnail-kokoisia hahmoja eri alustoilla, on viestintä helpompaa ja kynnys matalampi. Samalla se, jonka kanssa viestitään on erilainen viestinnän kohde kuin ennen: se Maailman Merkittävin Tutkija näyttääkin paljon helpommin lähestyttävältä kun on lukenut vaikkapa virallisen sävyisten sähköpostien sijaan päivityksiä valvottavista lapsista, ihmisoikeuskannanotoista ja korvatulehduksista. Samassa veneessä olemme kaikki. Tällaisesta demokratiasta ja tietynlaisesta tasavertaistumisesta verkkoviestinnässä mielestäni paljolti on kysymys.

Tarkoitus ei kuitenkaan ollut jatkaa kovin pitkään tieteenalan (ja tieteilijöiden) some-näkyvyyden eduista. Haittapuoliin – kaiken pinnallistumiseen, kirjallisen viestinnän lyhytjännitteisyyteen, ja muuhun – en tässä edes viitsi mennä. Uusi teknologia toimikoon tässä vain aasinsiltana laajempaan kysymykseen musiikintutkimuksen yhteiskunnallisuudesta, mikä oli juuri päättyneen, Jyväskylän yliopiston Musiikin, kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen laitoksen kanssa järjestämämme Suomen musiikintutkijoiden symposiumin yksi kantavista teemoista. ”Paluu musiikintutkimuksen tulevaisuuteen” suorastaan kutsui esille mitä moninaisimpia lähestymisiä alaamme.

Musiikintutkimus on tietysti nykyään moninaista. Mitään selvää keskusta teorian, metodien tai tutkimuskohteen suhteen on mahdotonta löytää. Musiikin ja identiteetin, vallan ja multimodaalisuuden kysymykset olivat toki symposiumissa laajalti esillä, mutta itseäni ilahdutti toisaalta musiikinhistorian session suosio ja esitelmien korkea taso. Aivan uusiakin tuulia kognition ja performanssin tutkimukseen nähtiin muusikoiden katsetta tutkineiden kollegojen toimesta, mutta sessiopuheenjohtajuuteni toisaalla esti tällä kertaa perehtymisen tähän uuteen tutkimuskohteeseen ja sen kontribuutioon. Jälkiä vanhoista rajoista musiikkitieteen, etnomusikologian ja musiikkikasvatuksen välillä ei symposiumin profiilissa näkynyt. Ylipäätään musiikintutkimuksella on merkitystä ja suomalainen tiedeyhteisö on hienos
ti olemassa.

Kaikkea uutta ei toki kannata kritiikittä hyväksyä. Kaiken symposiumissakin esillä olleen verkkopainotteisuuden, visuaalisuuden, nopeuden ja välittömän interaktiivisuuden ohella toivoisin, että pitkäjännitteinen, huolella tutkittu ja kriittisesti koeteltu tieto olisi tulevaisuudenkin musiikintutkimuksen ominaispiirteitä. Tämän lisäksi toivoisin, että kaikkien julkaisuluokitusten ja kansainvälisyydenkin aikana emme täysin unohtaisi suomea tieteen kielenä.

Emme kai halua, että alallamme – McLuhaniin vielä kerran palatakseni – välineestä tulee viesti?

Markus Mantere
kirjoittaja on Suomen musiikkitieteellisen seuran puheenjohtaja ja yliopistotutkija

Suomen musiikkitieteellisen seuran blogissa julkaistaan kirjoituksia, joissa katsellaan maailmaa musiikkitieteilijän näkökulmasta. Blogiin voi tarjota kirjoituksia seuran sihteerille: mts.toimisto(at)gmail.com.


Musiikki-lehti hakee päätoimittajaa

01.04.2017

Musiikki-lehti hakee päätoimittajatiimiinsä 1-2 uutta päätoimittajaa. Lehdessä on käytössä kolmen päätoimittajan malli, jossa päätoimittajat sopivat tarkemmin toimitustöiden ja -vastuiden jaosta. Musiikki-lehdessä on käynnissä uudistusvaihe, johon liittyy vahvasti esimerkiksi sähköisen ja avoimen julkaisemisen kehittyminen.

Lehden nykyisessä toimituksessa työskentelevät Juha Ojala, Ari Poutiainen ja Tuire Ranta-Meyer. Pyydämme tehtävästä kiinnostuneita ilmoittautumaan viimeistään 30.4.2017 osoitteeseen mts.toimisto@gmail.com.

Musiikki-lehti on musiikintutkimuksen alan vertaisarvioitu tieteellinen aikakauslehti, jonka artikkelit edustavat kattavasti suomalaista musiikintutkimusta – sen teoriaa, metodologiaa  ja tutkimuskohteita. Musiikki-lehteä julkaisee Suomen musiikkitieteellinen seura, joka toiminnallaan edistää suomalaista musiikintutkimusta ja toimii Suomen musiikkielämän hyväksi levittämällä tietoa musiikista ja musiikkikulttuurista. Lehti on ilmestynyt  yhtäjaksoisesti vuodesta 1971 lähtien, ja sitä julkaistaan neljä numeroa vuodessa. Julkaisukielet ovat pääasiassa suomi ja ruotsi, perustellusti myös englanti on mahdollinen. Tieteellisten artikkeleiden lisäksi lehdessä julkaistaan myös katsauksia, väitöslektioita, kirja-arvosteluja ja puheenvuoroja.

 


Suomen musiikkitieteellisen seuran kevätkokous

15.03.2017
Tervetuloa seuran kevätkokoukseen, joka pidetään keskiviikkona 22.3.2017 klo 16 Helsingissä Musiikkitalossa, Sibelius-Akatemian pääaulan kokoushuoneessa.
Kokouksessa käsitellään seuraavat sääntömääräiset asiat:

1. Valitaan kokoukselle puheenjohtaja, pöytäkirjan pitäjä ja pöytäkirjan tarkastajat.
2. Todetaan kokouksen päätösvaltaisuus.
3. Esitetään seuran vuosikertomus, tiliraportti, toiminnantarkastajan lausunto sekä tilinpäätös.
4. Päätetään tili- ja vastuuvapauden myöntämisestä hallitukselle ja toimihenkilöille tai muista toimenpiteistä, joihin edellisen vuoden hallinto ja tilit ehkä antavat aihetta.
5. Valitaan toiminnantarkastaja ja hänelle varahenkilö tarkistamaan kuluvan vuoden hallintoa ja tilejä.
6. Käsitellään muut hallituksen kokoukselle esittämät asiat.
7. Käsitellään asiat, jotka joku seuran jäsen on kirjallisesti vähintään 14 päivää ennen kokousta hallitukselle esittänyt kokouksessa käsiteltäviksi.


Suomen musiikkitieteellisen seuran uusi hallitus

09.12.2016

Suomen musiikkitieteelliselle seuralle valittiin uusi hallitus Helsingissä 30.11.2016 järjestetyssä syyskokouksessa. Seuran puheenjohtajana jatkaa Markus Mantere. Hallituksen varsinaisiksi jäseniksi valittiin Kai Lassfolk, Juha Ojala, Tuire Ranta-Meyer, Juha Torvinen ja Laura Wahlfors ja varajäseniksi Meri Kytö, Sini Mononen ja Sanna Qvick.


Suomen musiikkitieteellisen seuran syyskokous

15.11.2016

Kokouskutsu

Suomen musiikkitieteellisen seuran syyskokous järjestetään keskiviikkona 30.11.2016 kello 13-15.30 Helsingissä Sibelius-Akatemian T-talolla (Töölönkatu 28) kokoushuoneessa T-232. Kokouksessa valitaan vuoden 2017 hallitus sekä keskustellaan seuran ensi vuoden toimintasuunnitelmasta ja talousarviosta. Kaikki seuran jäsenet ovat lämpimästi tervetulleita osallistumaan kokoukseen.

Kokouksen esityslista on seuraava:

1. Valitaan kokoukselle puheenjohtaja, pöytäkirjan pitäjä ja pöytäkirjan tarkastajat.
2. Todetaan kokouksen päätösvaltaisuus.
3. Vahvistetaan tulevan vuoden toimintasuunnitelma sekä talousarvio.
4. Päätetään jäsenmaksun suuruudesta seuraavalle toimintavuodelle.
5. Valitaan hallituksen puheenjohtaja ja viisi muuta varsinaista jäsentä
sekä kolme varajäsentä.
6. Valitaan tarvittavat toimikunnat ja edustajat.
7. Käsitellään muut hallituksen kokoukselle esittämät asiat.
8. Käsitellään asiat, jotka joku seuran jäsen on kirjallisesti vähintään
14 päivää ennen kokousta hallitukselle esittänyt kokouksessa
käsiteltäviksi.

Mikäli haluatte tutustua kokouksen liitemateriaaliin (vuoden 2017 toimintasuunnitelmaan ja budjettiin) etukäteen, otattehan ystävällisesti sähköpostitse yhteyttä seuran sihteeriin (mts.toimisto@gmail.com).

Ystävällisin terveisin
Suomen musiikkitieteellisen seuran hallitus


%d bloggers like this: